Ropi 2016

Ennen vaellusta

Muutama vuosi on vaelleltu melko lähellä meren pintaa. Korkeimmat huiput ovat olleet 500 m hujakoilla ja tervastakin on löytynyt nuotiopuiksi. Paljakka kutsui taas vaihteeksi. Ei kuitenkaan tehnyt mieli turistien riivaamalle kalottireitille lukuisien tupien ja puukapuloilla merkittyjen reittien sekaan. Joulun tietämissä heräsi ajatus Ropin valloituksesta. Siinä pääsisi melko lähelle tuhatta metriä ja ympäröivä maasto olisi aika pitkälle paljakkaa. Myös lupaavia kalapaikkoja löytyy alueen koilliskulmasta, Torisenon alkulähteiltä. Lähtöpaikaksi valittiin Ropinsalmen sillan pielessä oleva pieni kenttä.

Matkaan lähtivät Pekka, Juho ja Aino Malmi Turusta 29.7 klo 17:30, ensin autolla Tampereelle ja sieltä autojunalla Kolariin. Aseman parkkipaikalle saavuttiin 19:20 ja auto lastattiin junaan klo 20:10. Sillä välin, kun kuski odotteli lastausta, muut riensivät Siipiveikkoon tekemään tilauksia. Kiirettä ei olisi ollut syömisen kanssa, sillä juna lähti vasta kymmenen tietämissä, vaikka lipussa oli lähtöajaksi merkitty 21:34. Kolariin saavuttiin aamulla kymmenen maissa, noin puoli tuntia myöhässä.

Vielä pari sataa kilometriä autolla Ropinsalmelle ja sitten vaan erämaan rauhaa. Matkalla pysähdyttiin Muonioon Harrinivan lomakylään varaamaan selviytymiskämppä paluumatkalle. Viimeinen ateria nautittiin niinikään Muoniossa, lähes täysin palvelleessa ravintolassa vastapäätä K-markettia. Ropinsalmelle saavuttiin puoli kolmen maissa. Ehkä suosituin lähtöpaikka Ropille on Pätikkä, kymmenisen kilometriä ennen Ropinsalmea, josta lähtee polku Aatsajoen varttaa melkein suoraan tuvalle. Siellä olikin muutamia autoja parkissa vanhoilla hiekanottopaikoilla, tai mikä lienee niiden alkuperä. Tilaa oli kuitenkin runsaasti.

Ensimmäinen vaelluspäivä

Vajaan tunnin kuluttua oli kimpsut kasassa, rinkat selässä ja valtava into päällä. Ilmat näyttivät suosivan lähtöhetkellä. Lähdettiin liikkeelle poluksi merkittyä reittiä. Ajateltiin, että edessä oleva pieni suo ylittyy helposti polkua pitkin - kuka nyt vetelään suohon polkua tekisi. Polku muuttui suolla hyvinkin vetiseksi mönkijöiden mylläämäksi mössöksi, hyvä että saappaat riittivät. Kun hiki alkoi kihota pintaan, saimme runsain joukoin iniseviä seuralaisia. Suon jälkeen kaivettiin esiin karkoitetta ja sitä läästiessä kadutti ettei valittu lähtöpaikaksi Pätikkää.

Itikkahelvetti helpotti, kun päästiin vähän ylemmäs ja pysyttiin liikkeessä. Pian kuitenkin alkoi ukkonen paukutteleen euoikealla ja sitä seurasi kohtuullinen sade, joka jatkui toista tuntia ilman taukoja. Vaelsimme sadeasut päällä vänkyräisiä koivuja kasvavassa louhikossa. Silloin palasi mieleen vanha sääntö: älä koskaan suunnittele reittiä maastoon, jossa on louhikkoa valkoisella pohjalla. Olimme nyt kuitenkin tehneet sen virheen, eikä asialle voinut enää mitään. Ensimmäinen retkimuona oli tarkoitus nauttia Lavregasvarrin eteläpuolella olevalla lammella. Sade taukosi ja saimme nauttia sapuskat ja sumpit ajoittain ihan auringon paisteessa. Maasto oli siinä määrin vaikeakulkuista, että ekaan neljään kilometriin upposi yli kolme tuntia.

Matka jatkui länteen. Maasto muuttui helppokulkuisemmaksi, kun kivikko loppui. Kiersimme edessä olevan suon etelän kautta ja tulimme Tammukkajoelle. Ei mikään valtaväylä, mutta saappaanvarret eivät riittäneet. Ranta oli sen verran pusikkoista, että katsoimme paremmaksi suorittaa ensimmäisen kahlauksen sen sijaan, että olisimme lähteneet hakemaan parempaa ylityspaikkaa. Viimeisellä osuudella Tammukkajoelta Aatsan tuvalle maasto nousi yli 500 metriin. Koivikko harveni kulku helpottui. Kuitenkin se viimeinen kilometri on aina kauhean pitkä, kun rupeaa odottamaan liian kiihkeästi perille saapumista. Ylitimme tiheän pajukon reunustaman puron hieman kämpän eteläpuolelta ja istahdimme hetkeksi kuulostelemaan kuuluuko ihmisen ääniä. Hiljaista oli eikä näkynyt huomioliivin värisiä rinkkojakaan kämpän seinustoilla.

Astuimme tyhjään kämppään kymmenen tietämissä. Perinteinen kymmenen hengen tupa, jossa on peräseinällä kaksi laveria päällekkäin. Kamina vaikutti hyväkuntoiselta ja liiteri oli täynnä puita, mutta niitä ei tarvinnut kuluttaa, kun sateen nihistämät varusteet olivat ehtineet kuivahtaa lopputaipaleella. Lähimmän vedenottopaikan vesi oli ruskehtavaa eikä se ollut sen kirkkaampaa vähän kauempana lammessakaan. Teimme iltapalat tuvassa ja nautimme kupposet terästettyä kahvia. Selailtiin vieraskirjaa, jossa todettiin hiljattain kunnostetun katon vuotaneen hormin vierestä. Ulkoapäin tarkasteltuna katto näytti ihan ehjältä, eikä lattiallakaan näkynyt vettä, vaikka melkoisella varmuudella silläkin paikalla oli satanut muutamaa tuntia ennen tuloamme. Kun ketään ei kuulunut vielä yhteenkääntoista mennessä, levitimme makuualustat alalaverille ja nostimme rinkat ylälaverille. Ensimmäinen päivä oli pulkassa ja uni maittoi.

Toinen vaelluspäivä

Aamu aukeni harmaana, mutta ilmassa leijuvat pisarat olivat niin pieniä, ettei sitä nyt ihan sateeksi saattanut kutsua. Juuri sillä etäisyydellä ovesta, mihin rappusilta viskattu tiskivesi laskeutuu, on maitohorsman luvattu maa. Koska päivämatka tulisi olemaan melko lyhyt, teimme lähtöä kaikessa rauhassa. Vasta vähän ennen puolta päivää oltiin lähdössä kohti Aatsakursun lampia. Lähdettiin koilliseen. Paljakalla matka taittui nopeasti ja ennen pitkää olimme Pätikästä lähtevän polun varressa. Polku ei kelvannut, koska se näytti kartan mukaan päättyvän soille. Päätettiin lähteä katsomaan pääsisikö Aatsajoen yli saappaat jalassa. Josko idässä nouseva jyrkänne tarjoaisi vähän suojaa kylmältä tuulelta. Saavuttiin joen varteen ja todettin sen olevan niin syvä kuin on leveäkin. Meinasin ammentaa pullollisen raikasta vettä, mutta päätin katsastaa vielä seuraavan mutkan ylävirtaan. Huh, siinä lillui pullistunut, mutta päällisin puolin ehjä poron raato. Hieman oli joku sitä järsinyt turvasta, tiedä oliko tapahtunut ennen vai jälkeen veteen joutumista. Vedenottohalut olivat tiessään. Kiivettiin takaisin paljakalle. Kapea suokaistale ylittyi helposti. Maasto oli helppokulkuista, mitä nyt vähän möykkyistä. Saavuimme luonnon muovaamalle helikopterikentälle, jossa katseltiin vähän aikaa maisemia. Siitä oli enään pieni heitto Aatsajoen latvapuron varteen ruuan laittoon. Osuttiin sopivasti suvannon partaalle, josta oli ihan pakko kokeilla syökö tammukka. Kyllä se söi, mutta jätettin kasvamaan, koska ajateltiin kohteena olevista lammista tulevan kalaa helposti.

Matka jatkui kumpareisella paljakalla, jossa oli siellä täällä matalia lampia. Niistä ei tehnyt mieli ottaa juomavettä, mutta paikannukseen ne kelpasivat. Lopulta hiekkakumpareet alkoivat muutua kivikasoiksi, josta tiesimme määränpään olevan lähellä. Kiipesimme ensimmäisen louhikon laelle tähystämään, mutta niitä lampia, joita tavoittelimme, ei vielä näkynyt. Kävelimme lopun matkaa vaikeakulkuista louhikoharjannetta, vaikka kiertämällä olisi päässyt paljon helpommalla. Saadessamme lammet näkyviin kävi nopeasti selväksi, että telttapaikan löytäminen olisi kiven takana, kirjaimellisesti. Kävelimme kahden lammen välistä kapeaa kannasta ja tähyilimme teltan paikkoja. Samalla, kun kauhistelimme maaston kivikkoisuutta, ihasteli lampien uskomattoman kirkasta vettä. Lopulta telttapaikka löytyi Darjjujeaggilta laskevan pienen puron suulta. Teltta pystytettiin rivakasti pienessä tihkusateessa. Ensin kerättiin vähän puita ja sitten mentiin kalaan. Uistimella ja perholla koitettiin tunnin verran, mutta kun kaloja ei näkynyt ei tuntunut lopetettiin tyhjän yrittäminen ja ruvettiin sytytteleen vaelluksen ensimmäistä leirinuotiota - ei ihan helppo nakki tuossa kelissä, kun ei ole tapana kuljetella mitään sytykkeitä mukana. Halsterikalan puutetta kompensoitiin tulisella chorizo-aterialla. Sumu vaihtui välillä tihkusateeksi eikä siinä ollut oikein mitään mieltä valvoa kovin myöhään. Painuimme pehkuihin ennen puola yötä.

Kolmas vaelluspäivä

Yöllä sateli välillä ihan kunnolla eikä aamu tuonut sen parempaa säätä tullessaan. Aamupala ehdittiin nauttimaan tihkusateessa, mutta lähtöä tehdessämme alkoi jatkuva sade. Teltta purettiin ripeästi ja sen mukana muutama desilitra ylimääräistä vettä lähti matkaan. Se on kumma tapaus tämä Aatsajoki - kursun eteläpäässä se laskee etelään ja pohjoispäässä pohjoiseen. Lähdettiin tallustamaan Aatsajoen itäpuolta pohjoiseen. Taitettiin taivalta vähän ylempänä paljakalla, jossa oli pitkiä matkoja helppokulkuista polkua. Joen varsi oli aikamoista louhikkoa ja välillä se sukelsi jylhään rotkoon. Siellä olisi ollut kameralla töitä, mutta siinä ilmassa ei tohtinut. Satoi taukoamatta, välillä vähän rankemmin. Takkini hihoihin uitti vettä sellaista tahtia, että alkoi tuntua hiukan epämukavalta. Visionin Kura-kahluutakki oli sanonut sopimuksen irti, vaikka menossa oli vasta kolmas vaellus sen kanssa. No, eihän kahluutakki ole tarkoitettu rinkan kantamiseen. Ilmeisesti monet muutkin valmistajat ovat tulleet siihen tulokseen, että tekniset kalvot eivät kestä kovinkaan paljon hankausta. Sadepäivien vaelluksille markkinoidaan pitkästä aikaa vanhaa kunnon sadeviittaa. Ihan hyvä konsepti polulla tai paljakalla, jos rinkka ei jatku kovin pitkälle pään yläpuolelle.

Määränpää alkoi sateesta huolimatta pikkuhiljaa lähestyä. Oli tarkoitus etsiskellä telttapaikkaa niiltä seuduilta, jossa Aatsajoki laskee Vuontisjokeen. Pitkänomainen harjunpätkä Adjajohskaidi toimi hyvänä maamerkkinä. Joen varressa vähän ylempänä on saman tapainen vähän pienempi muodostelma, joka hämäsi hetken aikaa optimistia. Harjanteen päällä pongattiin kolmen hengen porukka Aatsajoen vastarannalla. Niillä main tuli tehtyä retken ainoa kuperkeikka rinkka selässä. Polvi vähän kopsahti kiveen, mutta perhovapa säilyi ehjänä. Hieman kovempi kopsahdus tai terävämpi kivi olisi saattanut päättää matkan motoroituun kyytiin. Kohta pääsimme pusikoista paljakkarinteelle joka jatkui Vuontisjoen rantaan asti. Olimme osuneet vähän liiankin suosittuun kalapaikkaan. Tyhjiä viinapulloja ja peltipurkkeja löyty aika tavalla kahden melko lähekkäisen nuotiopaikan ympäriltä. Ällötti, mutta kun sade vain jatkui ja vähän palelsikin niin hyvä teltanpaikka, hyvännäköinen kalapaikka ja pari koivuhalkoa vei voiton.

Vesi oli korkealla ja ulottui monin paikoin rantapuskiin asti. Kun ainoa kahluuvarustus oli kumisaappaat, joita ei halunnut kastella sisäpuolelta, sai heittopaikkaa vähän etsiskellä. Siitä huolimatta nuotiokalat oli ylhäällä puolessa tunnissa. Tällä kertaa lippa vei voiton perhosta, molemmilla tuli harjusta. Juhon lippaan kävi viimeisenä oikea isomus, mutta voi sanoa, että onneksi se pääsi karkuun. Noissa kuvan kaloissakin oli aikamoinen laittaminen käytössä olleilla polttopuilla. Jokainen kräki piti höyrystää kuivaksi ennen polttamista. Kun kalat oli herkuteltu ja iltakahvit juotu, painuttiin tyytyväisinä pehkuun.

Neljäs vaelluspäivä

Aamu aukeni harmaana. Välillä vähän tihutti, mutta oltiin tyytyväisiä, ettei mitään isoja pisaroita tipahdellut. Aamutoimet hoidettiin ripeästi ja oltiin lähtövalmiina, meille epätyypillisen aikaisin, jo ennen puolta päivää. Edellisenä päivänä kastunut vaelluspaita roikkui kylmänä ja märkänä telta katossa. Se oli vaan vedettävä päälle, kun ei viitsinyt enempää paitoja kastella, jos vaikka sattuisi tänäänkin satamaan. Yön aikana vastarannalle oli ilmestynyt kaksikin telttaa, joista toinen näkyy edellisessä kuvassa. Toinen teltoista oli niin suuri, että vaikea uskoa kenenkään kantaneen sitä tänne. Ei yölläkään herätty mihinkään moottorin ääniin. No, Vuontisjärvi on pitkä ja sen toiseen päähän pääsee jollain moottoriajoneuvolla. Kalamiehiä nähtiin aamilla rientävän into piukassa kohti Vuontisjoen niskaa.

Lähdimme matkaan kohti Kaskasjoen kämppää. Ensin Adjajoshkaidin satulaan tähyämään sopivaa ylityspaikkaa Aatsajoelle. Sellainen löytyi järvimäisen suvanon (493.3) yläpuolelta, päivän ensimmäinen kahlaus. Ylityksen jälkeen alkoi taas sataa, tosin pientä tihutusta. Matka jatkui kohti Marsujokea, jonka yhytimme Gaskkamus Bovnnoaivin itäpuolella. Parhaaseen kahluupaikkaan näköpiirissä piti tunkea tiheän rantapajukon läpi, vaikkei sellasta kartassa näkynyt lainkaan, päivän toinen kahlaus. Matka jatkui Bovnnoaivien koillispuolitse kohti Pitsijokea. Tarkoitus oli tehdä sapuskaa Pitsijoen penkalla, mutta ne penkat olivat helvetillisen, itikoita inisevän pajukon valtaamia. Kun olimme selvinneet pajukoista, ei paikka enää kiinnostanutkaan. Panimme toivomme joen takana oleviin lampiin, mutta osa niistä oli kuivia ja loput rutakoita. Jatkoimme matkaa ja toivoimme jonkun Bizeoaivilta laskevan puron tarjoavan raikasta vettä. Sellainen löytyi vasta runsaan puolentoista kilometrin päästä. Siinä vaiheessa alkoi huumori olla jo vähän koetuksella. Vesi olikin todella hyvää. Ruokaa tehdessä alkoi taas tihuttamaan tai pikemminkin jouduimme pilveen. Ilma oli sakeanaan pientä pisaraa. Vilu hiipi puseroon ja olo oli aika epämukava.

Lähdimme päivän viimeiseen rutistukseen Cunudievvan yli. Kukkulan jälkeen edessä oli taas koivikkoa kivikossa. Ei siinä nyt eksyä voinut, mutta välillä mentiin vaan kompassin osoittamaan suuntaan tietämättä kovin tarkkaan missä ollaan. Tulimme Kaskasjoen varteen runsaat puoli kilsaa kämpän alapuolelle. Siinä mielentilassa, vähän väsyneenä ei heti voinut olla ihan varma ollaanko ylä- vai alapuolella. Miten se suunnistaminen onkaan niin paljon helpompaa jälkeempäin kotona zoomattavan kartan kanssa. Kävelimme polkua pitkin kämpälle ja tarkkailimme maastoa siltä varalta, että kämppä on täynnä. Sillä seudulla teltanpaikat ovat harvassa. Saavuimme kuitenkin tyhjään kämppään. Varmaan siistein autiotupa ikinä. Nyt oli kyllä pakko hyödyntää vähän liiterin viljaa, vaikka kesäaika olikin. Taivaasta ei ollut näkynyt pilkahdustakaan kahteen vuorokauteen ja varusteet olivat nihistyneet perusteellisesti. Varusteiden kuivatukseenkin kämpässä oli paras varustus, mitä olen nähnyt.

Lämmin kämppä vieressä oleva järvi tekivät tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Oli pidellyt senverran kylmiä kelejä, että peseytyminen oli jäänyt väliin. Siispä kalsareissa ja teepaidassa järven rantaan ja siitä uimaan, tai pikemminkin vaan kastautumaan. Sitten loputkin vaatteet pois päältä ja pyykille. Mitään pesuaineita ei olla koskaan käytetty erämaassa. Kyllä se perusteellinen vedessä huiluttelu riittää. Virkistäytymisen jälkeen oli mukava nautiskella herkulliset choritzo-muusit ja vähän kovennettua kahvia ennen nukkumaan menoa. Ketään muita ei kämpälle ilmestynyt illan mittaan. Yritimme myös kalastella vähän, mutta Kaskasjoki antoi vain haukea. Kämpän läheisyydessä joki vaikutti rehevöityneeltä ja ne paikat, johon perhoa pääsi heittämään olivat melko matalia. Minkäköhänlainen puro se on matalalla vedellä?

Viides vaelluspäivä

Yön mittaan oli sadellut, välillä hiljakseen, välillä oikein ropisten. Elättelimme toiveita, että luoja toteaisi aamuun mennessä soiden olevan riittävän vetisiä ja kivien tarpeeksi liukkaita, mutta turha toivo, sade vain jatkui ja tuonne pitäisi lähteä. Neljättä vuorokautta oltiin menty näkemättä vilaustakaan taivaasta saatikka auringosta. Ilmeet lähtökuvassa ovat sen mukaiset. Tarkoitus olisi oikaista ylänköjen kautta Ropin eteläpuolelle. Ensin kämpän lounaispuolella kaakkoon nousevaa matalaa notkelmaa ylös ja siitä etelään eloperäistä ainesta saappaiden alle tavoitellen. Kartan mukaan sen piti olla mahdollista, mutta aika pitkiä matkoja saatiin saapastella ihan paljaalla rakalla. Ylös päästyämme pidimme pienen pähkinätauon ison kiven juurella. Se ei ollut kumpikaan niistä talon kokoisista kivistä, jotka on erikseen merkitty karttaan. Matka jatkui koilliseen viettävällä loivalla rinteellä Bizeoaivin juurelle ja sen länsipuolitse Pitsijoen rantaan. Paikka oli mitä sopivin aterioimiseen eikä veden laadussakaan ollut valittamista. Ruokien lämmetessä kävin katsastamassa alapuolella olevan lompolon. Se oli pitkälti toista metriä syvä ja pilkkukylkiä vilahteli varjoihin piiloon outoa otusta. Ruokaa tehdessä alkoi taas sataa tihuttaa, mutta mieliala oli kohonnut aamuisesta.

Ruuan jälkeen fleece takaisin rinkan uumeniin ja menoksi. Nousimme helppokulkuista paljakkaa kohti Ropin koillispuolella olevia lampia. Tihku eskaloitui tasaiseksi sateeksi. Jossain etuoikealla pilven peitossa olisi itse Ropi, josta ei ollut nähty vielä vilaustakaan. Ropin ja Roabiseaibbuksen välisen satulan kaakkoisreunalta avautui eteemme upea näkymä soiden lampien ja purojen pirstomaa jänkää. "Mihin olimmekaan menossa?" Kohteita oli vaikea tunnistaa, mutta sekaan vaan. Edessä olisi kuitenkin Marsujoen latvapuroja, joiden rannoilta oli tarkoitus etsiskellä teltan kokoista tasannetta. Ropin länsipuolella alkoi tapahtua ihmeitä. Horisonttiin ilmestyi vaaleita läiskiä sinne tänne ja kohta näkyi sinistä pilviverhon lomasta. Itse Ropi näyttäytyi ensimmäistä kertaa. Sitä juhlistettiin tilkkasella tammitynnyreissä kauniin rusketuksen saanutta nestettä. Olimme töyräällä, josta saattoi bongata leiripaikkoja Marsujoen latvapuron varrelta. Mitään kovin vetovoimaista ei näkynyt. Päätimme jatkaa Ropin etelänpuoleisille lammille. Pitkällisen haravoinnin jälkeen totesimme, että se ensimmäinen paikka, johon jätimme rinkat oli lähitienoon ainoa teltan kokoinen tasanne lähellä vettä. Vaikka päivämatka ei ollut kovin kummoinen, oli se kivikkoineen, nousuineen ja sateineen imenyt mehut vaeltajista. Kalastaminenkaan ei jaksanut kiinnostaa. Kahvittelun jälkeen painuttiin melko pian pehkuihin.

Kuudes vaelluspäivä

Tänään olisi tarkoitus huiputtaa Ropi. Kohde kylpi auringossa, mutta miten kauan lystiä jatkuisi. Pohjoisesta, kohteen takaa, lähestyi uhkaavan näköisiä pilviä. Olimmeko nukkuneet onnemme ohi? Kello kävi jo kahta, kun vihdoin pääsimme liikkeelle. Ukonilmalla en lähde kiipeämään avotunturiin. Tällä kertaa raskaat pilvilautat eivät jaksaneet kiivetä seudun kuninkaan ylle. Pääsimme nauttimaan huikeista maisemista mitä parhaassa säässä. Minttukaakaota maistellessa saimme vieraita, paikallista väkeä, eikä näkymissäkään ollut mitään valittamissa. Huiputus takana ja suunta kohti Ropin autiotupaa. Rinteellä tehtiin pienet kepposet, no ei kai sentään. Tuvan länsipuolella kohoaa jylhä Akkispahta, jonka juurella oleva polku on suosittu reitti Iitosta Ropille. Tuvan ympärillä on paljon hienoa paljakkaa, mutta autiotupa on pystytetty soiden keskellä olevaan heinikkoon. Kai siihen jokin järkevä syy on, mutta kesäkulkija kyllä vähän pettyi. Talvivaeltaja ei heinistä piittaa. Tupakirjassa oli paljon mainintoja nurkissa rapistelevista pikku jyrsijöistä. Nautimme päivällistä (iltaseitsemältä). Viimeinen vilkaisua Ropin suuntaan ja matka jatkuu kohti retken viimeistä leiripaikkaa. Ropinsalmelle lähtevä polku kulki kartan mukaan soiden keskellä, joten valitsimme kahdesta pahasta sen pahemman eli pajukkojen läpi Korvikielaksen rinteelle ja siitä etelään pitkin paljakkaa. Alku oli aika haastava, yksi vaellussauva siinä taipui vähän yli kimmorajan, mutta loppu mentiinkin sitten aika haipakkaa. Baikaboldnin pohjoispuolitse virtaavalla purolla yhytimme mönkkäriuran, jota seuraten savuuimme Baikaboldnejohkan varteen vähän ennen puolta yhtätoista. Sieltä löytyi raikasta vettä ja hyvää telttailumaastoa.

Seitsemäs vaelluspäivä

Viimeisen vaelluspäivän ohjelma alkoi puolilta öin. Kun teltta oli pystyssä, alkoi iltajuhlien valmistelu eli risujen keräily räiskälenotskia varten. Aikanaan kaikki hauska päättyy, on aika mennä levolle. Makoisien unien jälkeen aurinko ajaa ulos kuumasta telttapätsistä. Aamutoimet tehdään kaikessa rauhassa suotuisan sään vallitessa. Vaan, juuri kun teltta on saatu pussiin, alkaakin sadella, vähän yllättäen. Lyhytaikaiselta kuurolta vaikuttava häiriö jatkuu vaan ja yltyy oikein kunnon sateeksi. Joudumme vetämään sadevetimet sateessa. Peltilehmän ja saunan odotus sai kuitenkin ilmeet kirkastumaan. Viiden tunnin odotuksen jälkeen ollaan Harrinivassa lähellä totuutta. Enää on jäljellä puhdistautuminen, virkistäytyminen ja siirtyminen autojunalla Turkuun.